Kuumana elokuun sunnuntaina päätettiin lähteä Pyhäjärvelle uimaan, Majasen Erkki, Heikkilän Esko ja minäpoika. Paluumatka polkupyörillä äityi tietysti kilpa-ajoksi, niin että kotiin tultua piti hikisinä mennä jokeen virkistäytymään. Keihäskoskelta mentiin järvelle Nummiojalle, lähinnä mattoja pesemään. Traktorin ämmälavalla, jollainen joka maapaikassa oli, Oleniuksen Armaksen pajan tuotteena, kuljetettiin sekä mattokasat, että pesijät. Kerrotaan joskus molempien tien töyssyissä lentäneen alas kuskin heti huomaamatta.

Juhannusaatto oli kylässä tärkeä päivä. Silloin seurattiin autojen ruuhkaa Kallionnokan juhlille. Nuutilan Hiltakin istui pitkät tovit Osuusliikkeen puolipyöreillä rappusilla ja ihmetteli; ”Voi jukraviti, mistä autoja noin paljon tulee?” Juhlat olivat aluksi olleet Suojeluskunnan järjestämiä ja isäni Teuvo Uotila oli ollut usein puhujana. Kun minä olin siellä ensikerran, palokunta oli jo järjestysvastuussa Suomen Matin komennossa. Minä menin sinne polkupyörällä ja jätin sen valvottuun parkkiin. Näitten aikojen vierailevia tähtinä olivat mm. Taisto Tammi, jonka heimolaisista moni vielä telttaili tai kaupusteli lähimaastossa. ”Tulipalomiehet” ovat kumminkin historiastaan komean kirjankin tehneet, joten ei tässä enempää. Kymmenistä kavereista kannattaa mainita ainakin Antti Saariokari ja Simo Rantanen, jotka usein olivat isäntinä. Vuoden1985 Kesätansseissa mukana Anssi Kukkonen ja Paula Koivuniemi. Uutuutena oli kesäpari-kilpailu. Harisen Hiljaa ja minua haastateltiin, mutta emme suinkaan osallistuttu kilpailuun. Valasrannasta puhuttaessa tuli mieleen myös ensimmäinen leirini siellä. Se oli maatalouskerhon leiri, jonne Mäen Jaakko kuljetti lapsia kuorma-autolla.  Auto oli vanha mutta kuski ja hänen korttinsa varsin nuoria. Muutaman päivän leiristä jäi mieleen, että ruokakupit pestiin itse järvessä ja viimeisenä päivänä loppui ruoka. Tarjottiin enää ruisjauhovelliä, elettiin korttiaikoja.

Kalikka oli leirirantana kumminkin se suosituin. Siellä olin apuohjaajana opiskeluvuosinani ainakin kahtena kesänä Tapani Pajulan ja muutaman muun kera. Mieleen on jäänyt esim. perinteiset yöhälytykset. Kerran tulipalo uhkasi rantapensaikkoa ja kerran Tapanin rahasalkku oli varkaan myötä lähtenyt teille tietymättömille. Sen verran pelottavia nuo yöhälytyset olivat, että leirin kuopus KanttoriTuomolan poika, oli kerännyt tavaransa reppuun ja lähtenyt kotiin. Hänetkin piti vielä pimeältä tieltä pelastaa.

Kalikka oli niihin aikoihin jo aika vilkas kesäpaikka. Kraatari Juho Maanpään prilliset olivat siitä luopuneet ja myyneet paattislaisille. Kirsti Kaukon suku teki kauppaa Loimaan kanssa. Ja Yläne tietysti myös suunnitteli oman alueensa käyttöä. Valmiina oli vasta vanha pieni sauna ja keittokatos. Leirit olivat suuria, lapsia joka kylästä. Siellä tutustuin moneen tulevaan tärkeään yläneläiseen ja nämä tietysti vastaavasti minuun.

Lähistöllä piti leiriä myös turkulaiset lapset, joiden ohjaajina olivat mm. Lehtosen sisarukset Raija ja Eira. Raijasta tuli minulle luokkakaveri Turun Opettajakorkeakouluun, yhtenä sadasta muusta. Eira taas muistetaan Turun Urheiluliiton Lahjan Tyttönä. Hän meni naimisiin Uus-Seelantilais valmentaja Arthur Lyliardin kanssa, joka muutti Suomeen. Ei siellä leirillä paljon tyttöjä ehtinyt kiusoitella, sillä Tapani järjesti monenlaista puuhaa Olympialaisista suunnistuskisoihin. Ei tosin kunnon karttojakaan ollut, mutta kukaan ei voinut eksyä, kun etelässä oli aina järvi ja pohjoisessa Säkylän valtatie.

Kalikan alue tuli tutuksi myös sentakia, että siellä oli sukulaismökki. Setäni Erkki Uotila, oripääläinen viljelijä ja vapaussodan veteraani oli jo 30-luvulla ostanut tontin Hakalan maista, silloisina naapureinaan Pinomäet ja Rantalat. Tontille oli rakennettu suuri mökki. Ihme kyllä edes saunaa siinä ei ollut, vaikka makuulavereitakin oli kahdessa kerroksessa. Tämä rakennus oli jo pahasti rappeutunut, kun se tuli meidän haltuun ja rupesimme Antti -pojan kanssa sitä uusimaan. Olimme siis kolmen kunnan lähinaapureina. Paattisten rannassa purettiin vanhoja rakennuksia, Yläneen rannassa kaadettiin vanhoja suuria kuusia ja Loimaan alueen kentällä piti torvisoittokunta kesäleiriään. Naapuritontilla häärivät vielä Säkylän hallintoihmiset, Anna-Liisa ja Kauko Käri. Oli siinä vilskettä kerrakseen ja mielenkiintoisia tapaamisia.

Kaukon mammaa vilske ei haitannut. Tyynenä hän pienen koiransa kanssa teki aamulenkkinsä eksymättä, vaikka dementia jo alkoi vaivata. Hän pysähtyi aina puhelemaan ja puhui samat jutut. ”Kai sinä meidän Lassin tunnet?”, hän kysyi. Tiesinhän minä, että hänen poikansa Lassi oli Köyliön eläinlääkäri, joka aika usein kävi Kalikassa äitimuorin jääkaappia täydentämässä. Meidän tontillemme ilmestyi kerran suoraan pusikkoon ajettu ja heitteille jätetty romuauto. Soitimme poliisille ja kuntaan, mutta kun kumpikaan taho ei korviaan lotkauttanut, poika veti sen läheiselle pumppualueelle, josta se oli lopulta kadonnut.

Niihin aikoihin Kalikassa tehtiin kaavoitusta, rakennettiin vesijohtoa ja viemäriä. Kunnanjohtajista Risto Maula oli ollut epäileväinen. Kuka sinne Kalikkaan nyt omakotitalonsa tekisi, kun kylälläkin on halpoja tontteja. Uusi Risto, Risto Laurikainen sen sijaan innostui asiasta. Tuli kaavat, tuli kunnallistekniikkaa ja tuli alennusmyynti pilkkahinnalla. Joku innostui joku ei. Jopparit ostivat tontteja rikastuakseen. Kunnanjohtajan hurjimman projektin, Kalikan pellon kaivamisen lammeksi ja sinne johtavan kanavan tekemisen järkimiehet sentään saivat estettyä.

Kalikkaan tuli rytinällä uusia taloja, mutta tänään on jo taas perin hiljaista.

Nummiojan ja Kalikan väli on säilynyt harvemmalla mökityksellä, kiitos Ahlströmin yhtiön maapolitiikan. Sieltä löytyy kuitenkin Seppälän perikunnan nuorimman tyttären, oripääläisen Suoma Äären poikien mökki. Äären Raimo ja Pentti olivat ekonomeja ja pankinjohtajia kumpikin, koulukavereitani myös, kuten Rinnen Theodorin lapset. Isähän oli ollut Yläneellä apulaisnimismies, ja mestariampujana Mannerheimin vartiomiehiin kuulunut. Jyrki pojan aikana näiden mökki paloi, mutta lienee rakennettu uudelleen. Kalikan ja Jokisuun rannat taas ovat kaikkea muuta, kuin harvaan rakennettu. Siinä, missä maasto sen sallii, on toisen, jopa kolmen kerroksen mökkejä. Tämä on myös vanhinta rakennettua rantaa, joten kaiken tason kiinteistöjä löytyy. Rakennuslupia on haettu joka metrille, ja ellei ole saatu, niin on rakennettu pimeästi tai tehty puuvajasta nukkuma-aitta. Tutuista ranta-asukeista mainitsen mm. Kulmalan veljekset, Wuotin Markun ja Haaviot. Antti Raittisella, Prikaatin rakennusmestarilla, oli myös pieni mökki takamaastossa, järvelle menevän yhteisen tien kohdalla. Antti oli myös Yläneen rakennuslautakunnan puheenjohtaja, jonka ei sopinut tiukan linjan vetäjänä itse mitään ylimääräistä rakentaa. Antin poika, isältään myös rakennusmestarin viran perinyt Markus, sitten rakennutti sitäkin komeamman asunnon samalle tontille. Jokisuun rantoja kiusaa tyrskyt ja matalan rannan huuhtoutuminen. Jokisuussa oli myös pöytyäläisen Matti Rauhansuun mökki. Täältä sai hänen Janne-poikansa surfaajan opit, joilla monet vuodet pärjäsi Euroopan vesillä. Pyhäjärvi suurine selkineen ja kovine tuulinen on mainio harjoituspaikka, mutta aika vähän siellä tätä urheilua harjoitetaan. Jokisuu on myös mainio paikka veneitten nostoon ja laskuun. Itse hain sieltä monta kertaa kanootteja, kun Yläneenjokea meloneet saivat tarpeekseen tai eivät uskaltaneet enää jatkaa tuuliselle järvelle. Pidän jokea todella kauniina ja rauhallisena vesireittinä. Jokisuuhun näkyy jo sopivasti Kallionnokka, Valasranta ja Huvitus. Taustalla on Hemmo Hartmanin karavaanarialueet monine toimintoineen. Myös Valasrannan kylkeen on noussut alue karavaanareille.

Hypätään Valasrannalta suoraan Huvitukseen, järven yhteen vanhimman historian omaavaan kartanoon. Yläneenkartanon aatelisille tämä oli aina ollut sivukartanona eräänlainen kesäretkien paikka. Matka tehtiin vesitse kunnon teitten puuttuessa. Sahlbergin suvun aikana perustettiin puutarha ja tutkijat löysivät harvinaiset kasvit ja hyönteiset. Paikan historiasta on paljon kirjoitettu. Sahlbergien jälkeen Huvitus on toiminut mm. alkoholistiparantolana, tyttökotina ja perhekotina. Martti Kuuskoski, majuri evp., oli tyttökodin pelätty johtaja apunaan Paimenenmäestä muuttanut, minuakin kasvattanut, Liisa Harteela. Myöhempinä vuosina johtajana oli Mikko Kanervo. Koulukoti oli sosiaaliministeriön alainen. Tutut johtokunnan jäsenet Liisa Helariutta ja Heikki Halman kertoivat, että johtokunta niinä vuosina sai määrärahat miltei kaikkeen, mitä keksi pyytää. Muun muassa suuresta navetasta tehtiin monipuolinen koulu, työpajoineen ja voimistelusaleineen. Joskus laitoksessa vieraillessa minullekin näytettiin tyttöjen värikkäitä asuntoja ja erityisesti putka piti nähdä. Yläneelle oli suuri tappio, kun laitos myytiin yksityisille ja nämä vain myivät metsiä ja odottivat rantojen arvonnousua. Ei löytänyt uutta ostajaa edes Jetro Rostet, jonka kerrotaan helikopterilla käyneen kohdetta näyttämässä. Ihmeen sitkeästi Huvituksen kuuluisat omenatarhan puut jaksavat ruohottuneen puutarhan keskellä joka syksy omenia kasvattaa. Viereisellä pellolla autiot tennis- ja jalkapallokentätkin ovat käyttämättä.

Aina joskus Pyhäjärvi ja siihen laskeva Yläneenjoki näyttivät myös harmilliset puolensa. Eräänä vuonna kuolleita särkiä ajelehti rantaan kasoittain. Veikko Niittymaa, vankkumaton Pyhäjärven puolustaja, kaivatti suuria kuoppia, joihin haisevia kaloja sai käydä kaatamassa. Sellainen oli mm. Valasrannan taustametsikössä. Ilmiö meni onneksi pian ohi. Toisena kesänä muistan suurien kuolleitten lahnojen ajelehtimisen mökkirannoille. Yksi sellainen osui meidänkin tontillemme. Satunnaisia kuolleita pikkukaloja tuli useinkin muun roinan mukana Pyhäjärven oikullisten tuulien mukana. Naapurin laiturit esimerkiksi.

Pyhäjärven länsipuolen rantatontit kävivät vähän hitaammin kaupaksi. Sinne oli pitempi matka Turun ja Loimaan suunnasta, ja siellä oli paljon pikkujärviä. Jotkut, kuten Honkilahden Vähäjärvi, ovat vain parin kilometrin päässä Pyhäjärvestä, mutta laskevat silti Koskeljärveen. Pyhäjärven rantojen isoimpia omistajia ovat olleet Säkylän kunta ja Seurakunta. Joillekin Säkylän taloille oli osunut todella arvokas sijainti. Lohkossa saattoi olla ensin metsää Säkylän takamaastossa, sitten kylän peltoja ja taajamasta tontteja. Sitten pala järven rantaa kalastusoikeuksineen. Palsta jatkui järven yli, jossa taas toiset rantatontit ja niitten takana tuhtia metsää. Tasan ei käy Luojan lahjat. Monet pikkutilalliset myivät tonteiksi peltonsakin, niin ettei itselle jäänyt kuin rantasauna. Kaupanpäällisiksi saivat vielä tieriitojen kärhämät, kun ei joka mökille omaa tietä voitu rakentaa. Esimerkiksi Pöytyä oli ostanut kokonaisen pikkutilan, vähän rantaa, paljon takamaata, Kaunisrannan. Sinne ei entisen Karinaisten takakyliltä ihan helposti uimaan lähdetty. Tällä alueella on myös Valkkisten rantakalliot, joita Eskolan Antin suku isännöi ja pääministeri Orpon vanhempien Hannun ja Maijan kesämökki, omistajat entisiä opiskelukavereitani.

Entisen Honkilahden kylistä vain Haverilla ja Mannilalla on Pyhäjärven rantaa. Matka siis jatkuu ylöspäin. Pysähtyä sopii vaikka Mansikissa, entisessä kylän yhteislaitumessa, joka on kovin usein lehtien palstoilla riepoteltu. Yhteislaitumet, usein kolhoosilaitumiksi kutsutut, valtio oli perustanut rintamamiesten ja maattoman väen avuksi. Sinne lehmä, joskus kaksikin, vietiin laidunkaudeksi. Naisväki kävi lypsämässä ne aamuin illoin. Maito kuljetettiin käsikärryillä tai polkupyörällä. Mansikkiin oli aika matka. Ei ihme, että käyttäjät vähenivät, osa osti omaa maata, osa sai tehtaalta töitä. Koko iso alue kävi tarpeettomaksi.

Kun laiduntarve loppui, valtio myi alueen. Lännen tehtaille. Siihen tarvittiin tietysti ministeritason apua. Näissä neuvotteluissa meikäläinenkin pyöri mukana ja muistaa tapahtumat. Euran kunta puoliostajana mahdollisti myynnin liikelaitokselle. Tarkempaa käyttöä saatikka alueen jakoa ei sovittu. Kunnan käyttö jäi vähille. Olihan siellä museorakenteitten ja pallokentän lisäksi ainakin yksi isompi mökkikin. Vapaata rantaa jylhine kallioineen sen verran, että mojovat riidat on saatu aikaiseksi.

Oma historiansa on myös Sieravuoren tiluksilla. Sotien jälkeen valtio tarjosi yksityiseltä lunastettua kartanoa siirtolaistilaksi karjaiselle evakkoviljelijälle. Tämä ei kuitenkaan huolinut huonojen teitten takana olevaa ja pelloiltaankin heikohkoa taloa, vaan luopui siitä. Nyt sen puolestaan lunasti Matti Räsänen, Vuoksen rannoilta lähtemään joutunut. Matin poika Mauri sitten aloitti täällä monipuoliset toiminnat mm. vanhan navetan kunnostuksen ravintolaksi. Räsäsen suku myi Sieravuoren 1989 Jari Laaksolle, jonka aikana paikka on laajentunut erikoisesti vesiurheilukeskukseksi.

Ajoittain Sieravuoressa on pidetty myös suuria Juhannusjuhlia Eenokin ja Valasrannan tapaan.

Haverin asukkaista muistuu mieleen Jorma Nummela, jonka mökki oli ehkä vähän liiankin lähellä ravintolaa. Manalle mennyt mies oli ennen kaikkea metsäasiasiantuntija, yrittäjä ja myös laulumies. Melkein hänen naapurinaan asui myös Arvo Santonen, torpanpoika, joka oli lukenut tohtoriksi. Luin kaikki hänen historiankirjansa. Ne olivat hehkuvan punakantisia, ja kertoivat 1900-luvun alun vasemmiston vaiheista, päättyen punakaartiin. Arvo käsittelee koko Pyhäjärviseutua, ja moni lukija löytää sieltä tuttujen ja sukulaisten nimiä.

Haverin uimarantojen ja matonpesupaikkojen jälkeen lähestytään Mannilaa, kylää, josta Aaro Ritvo on tehnyt useammankin historiankirjan runsaine kuvineen. Niistä löytyy mm. Honkilahden rippikoululaiset miltei katkeamattomana ketjuna. Mannilan ”kurkku”, järven syvin kohta ja Mannilanlahti vanhoine venevajoineen ovat yhä kesäisen kylän tapahtumakeskus kala- ja vihannes markkinoineen. Siellä varmaan tapaa myös Marja Rekolan, nykyisen kyläpäällikön, vanhan navetan isäntäpari ja kyläläiset ovat yhdessä kehittäneet mainioksi museoksi. Mannilan kyläkeskus on lähellä järveä, entiset koulut ja kaupat nyt jo hiljaisina. Yhtä kauppaa piti Pentti Virtanen, sittemmin lavapuuseppänä ja Ahlströmin varastojen pitäjänä tutuksi tullut mies.

Mahtaako Mannilasta löytyä yhtään miestä, joka ei olisi joskus ollut nuotanvedossa mukana. Vuosien myötä on vaihdettu hevonen traktoriin ja traktori mönkijään. Istutusten ja pyyntien vaihtelu tekee kalastuksesta mielenkiintoisen.

Pentin ideoita lienee ollut nuotanvetonäytökset, joilla Mannilanlahdella kerättiin rahoja Leijonien hyväntekeväisyyteen. Idea oli mainio. Tutustutettaisiin ihmisiä jo hiipuvaan kalastustapaan ja pidettäisiin samalla markkinat Pyhäjärven jäällä, jossa monet muutenkin kevättalvella ulkoilivat. Leijonien tapaan lähdettiin asiaan täysillä. Vahva mainoskampanja ja painetut pääsyliput, jotka samalla toimivat arpalippuina saaliin suuruutta arvuutellessa. Voittajalle puolet saaliista. Nuottakunnat olivat vetäneetkin lähiaikoina erinomaisia saaliita. Järvellä oli mahtava keli autoillakin missä tahansa. Mekin lähdimme poliisi Viitasalon kanssa kovaäänisautolla mainostamaan tapahtumaa ympäri järven. Säkylän taajaman kohdalla oli paljon väkeä koolla. Kiviaidan takana oli hautajaiset. Sen tajutessamme hiljeni kovaääninen ja ajoimme noloina pois. Uskon kumminkin, että seuraavana päivänä joku hautausväestäkin ajeli järven yli katsomaan soiko Ahti antimiaan.

Itse tapahtuma sujui mainiosti. Parkkipaikat riittivät. Jäälle ei noussut vettä, mitä joku oli pelännyt. Oli musiikkia ja kauppa kävi. Joku selosti, miten nuotanveto tapahtui. Opittiin nimityksiä perinteisen elinkeinon ympäriltä. Lähiaikoina oli saatu hyviä saaliita. Vaaka ja laatikot odottivat. Nuottamiehet olivat ottaneet tavallista vahvemmat tujaukset juhlan kunniaksi. Salassa olivat kumminkin sopineet, että jos hirmusaalis saadaan, sitä kateuden määrää ei kestä kukaan, joten päästetään osa saaliista karkuun. Väkijoukko seurasi läheltä, miten nuotta nousi avannosta. Liekö liukas köysi lumisesta kintaasta luistanut, vai oliko saapas jäällä lipsahtanut. Muikkujen onni kumminkin oli, ettei saaliina saatu kuin muutama verkkoon takertunut kala. Parhaiten arvanneellekin piti antaa muovikassillinen vanhoista varastoista.

Mannilan rannoilla oli ennestään paljon pieniä mökkejä, jotka sijaitsivat vuokra-tonteilla. Niille oli rakennettu varsin vaatimattomia saunoja, joissa ei pitempiä aikoja oltukaan, Löylyteltiin ja juotiin kahvit. Kesällä taas tultiin hellepäivänä uimaan, vaikkapa kesken heinänteon. Vuokrasopimus oli tehty Honkilahden kunnan kanssa kymmeniksi vuosiksi. Mutta vuodet kuluivat ja kontrahdit loppuivat. Uusi isäntä Euran kunta, jonka päättäjistä aniharvalla oli oma mökki, ei ymmärtänyt moisia etuuksia. Päätettiin että mökkien tontit tuli lunastaa käypään hintaan. Kunta sai tontit omaan käyttöönsä, jos lunasti siellä olleet vähäiset rakennukset. Monelle se oli katkera pala. Ahlström yhtiö teki omilla rannoillaan samalla tavalla. Se vaan ei ollut tontteja paljon kenellekään vuorannutkaan. En muista mitä kunta saamilleen tonteille sittemmin teki, mutta ainakin palokunnilla sinne nousi komea huvila. Niemisen Raija ja Martti myös luopuivat sen naapurina olleesta mökistään. Aika hitaasti Pyhäjärven rantamökit ja vielä harvinaisemmat vapaat tontit omistajaa vaihtoivat. Riitainen perikunta sellaisen voi lopulta myyntiin panna. Tai konkurssiin joutunen liikemiehen pesän jakajat. Muistan ajalta, jolloin vielä mentiin Euraan vanhaa tietä Kutkun ahteineen, mestiläläis-isännän kaupitelleen joka kevät samaa kaunista rantatonttiaan. Koskaan hän ei raaskinut sitä myydä. Nosti vain joka kevät hintapyyntiään.

Haukikuljun kymmenen tonttia olivat poikkeus 60-luvun alussa. Säkylän seurakunnan metsäkaistalle oli osunut oikein hurja syysmyrsky. Ikimetsän kaatuneet, puut piti hakata ja myydä pois. Kilometrisen lohkon läpi raivattiin tätä varten tie rantaan asti. Ja päättäjien oli helppo tehdä päätös samantien lohkottavista ja myytävistä tonteista. Niitä tuli vieri viereen kymmenkunta, kaikki melko tarkkaan 2000 neliöisinä. Onnistuimme saamaan yhden niistä, koska Lauri Karesto, pankinjohtaja, meitä siihen kauppaan patististi. Hän oli ostanut toisen itselleen ja toisen vaimolleen Liisa-opettajalle. Meille riitti se viimeinen. Se Haukikulju, joka oli nimen koko alueelle antanut. Matalaan rantaan tyrskyt olivat nostaneet palteen, jonka taakse kevättulva nosti vettä. Jostain sinne livahtivat hauetkin kutemaan. Siitä nimi joka tienviitastakin löytyy. Paljon hiekkaa ja paljon työtä tontti on vaatinut. Sampaskivet sinne kärrättiin porukalla. Lähellä asunut Saarikon Vieno hävitti siihen aikaan juomalla rantojaan ja tiluksiaan. Hänellä oli sortunut kivinavetta, jonka komeat granattilohkareet vallan hyvin sopivat rajakiviksi. Lienevät alunperin Heinijoen kallioista kotoisin. Ainakin parikymmentä niitä tarvittiin. Seuraavana kesänä niitä kuljetettiin pikku traktorilla, ensin rannan puolelta vesirajasta ja sitten toiselta puolen tienvartta. Jokaisen piti hakata omaan kiveensä annetut numerot. Kysyin kuinka syviä kolojen tuli olla. Maamittari sanoi tarkistavan asian sillä tavalla, että minä panen sormen koloon ja hän lyö vasaralla päälle. Sittemmin talkoot jäivät vähemmälle. Kun tontinostajat ja rakentajat olivat lähes samanikäisiä nuoria, oli joka tontilla pikkuväkeä, niin että leikkikavereita riitti. Pienten, enkä isojen riitaa muista alueella koskaan olleen, oltiin lähiseudulta, ammattiin ehtineitä ja etten sanoisi hyvin toimeentuleviakin. Mainitsen tässä Larkan Eeron, prikaatin huoltopäällikön, ja Elvin Oppikoulun lehtori, Virtaset voimistelunopettajapari, Holkerit maanviljelijäpari Mellilästä sekä Rainer ja Lilja, Kolvaan kauppiaspari. Nämä parhaiten tulivat tutuiksi. Aika vähän on omistajia muuttanut ja silloinkin on ollut kyse sukupolven vaihtumisesta. Aikansa Haukikuljun maisemissa viihtyivät Räsäsetkin Sieravuoren myytyään.

Läheisellä Kolvaan koululla on oma historiansa. Se oli ns. supistettu koulu, johon ei tahtonut kunnon opettajia saada. Kerrotaan siellä jonkun opettajan seonneen lopullisestikin. Kolvaan koululaisia on viimeksi kuljetettu Yläneen peruskouluun. Kovin isoa autoa ei ole tarvittu.

Mestilän kylästä minulla ei juuri ole muita muistoja, kuin ne uuden tienteon ajat, jolloin matka Euraan lyheni tuntuvasti. Kahtena valtuustokautena sinne ajettiin maanantai-iltapäivisin kokouksiin. Kimppakyyteinä mm. Mäki-Jaakkolan Heikin ja Vienon Taiston kanssa. Taisto oli oikea rallikuski Volkkareineen. Sitä hetkeä pelkäsin eniten, kun hän keskustellessaan käänsi paremmin kuulevan korvansa minuun päin, ja tie jäi vähemmälle tarkkailulle. Seppien tapaan Taisto osasi mitä vaan. Kerrotaan hänen tehneen hirvensarvesta itselleen uuden hampaankin katkenneen tilalle. Mestilä jäi järven ja Laitilan tien väliin. Oli siellä koulukin ollut, koska myöhemmin siinä asuivat ”Daltonin”- ja Koistisen veljeksinä tunnetut kaverit, entisiä oppilaitani muuten, myös esikuvina Pahat Pojat -elokuvalle. Mestilän päässä Pyhäjärvi alkaa hetkeksi näkyä tielle. On soma katsella sitä tältäkin kantilta. Raittisen Antin kanssa laskimme, kuinka paljon kuperuutta kolmepenikulmaisen järven pinnasta löytyy. Siksi vastapäisestä rannasta näkyy vain mökkien katot ja tehtaanpiiput. Niinsanottuun Myllyojan rantaan laskee syvälle kallioon ammuttu oja, nähtävyys sekin. Nyt siellä on myös kauan ollut pieni rantaravintola. Ennen Kauttuaa pitää vielä mainita Kiperin uimaranta, taajaman ihmisten paljon käyttämä. Yhtenä kesänä sen naapurina asuva viljelijä teki kuntaan korvausvaatimuksen, kun hänen viljapellolleen oli juhannuksena ilmestynyt paljon ”makauksia”.

Tehdastaajamaan kannattaa tutustua monien julkaisujen kautta, joita A. Ahlström-yhtiö on tehnyt. Myös Euran kunta on alueelta esitteitä painattanut. Kotiseutumiehistä taas kannattaa mainita Valtteri Lyysaari ja Pekka Helander. Parhaina aikoina Kauttuan tehtailla oli pari tuhatta työntekijää. Väkeä kuljetettiin linja-autoilla lähiseudultakin.  Euran Paperi oli tuttu tuotemerkki. Kun tilaa tarvittiin lisää, siirrettiin mm. tie toiseen kohtaan, jotta saatiin paikka uudisrakennukselle. Muistan ajan, jolloin Poriin menevät linja-autotkin poikkesivat vanhan Kauttuan rannassa. Ahlsrömin toiminnat ovat hajaantuneet monille firmoille: Uudet yrittäjät toimivat alalla. Alvar Aallon Kauttuaa käydään ihailemassa ja Sepänkatu on turistikohde. Tehtaanjohtajan talossa toimi pitkään Pyhäjärven suojelijat. Heidän kokouksissaan join monet kerrat kahvia suurista vaaleanpunaisista, teelle tarkoitetuista kupeista. Melkein samassa pihassa on Ruukinkartanon juhlasali, josta muistan yhtiön kolmesataa-vuotisjuhlat. Pyhäjärvi-instituuttikin muutti muualle, mutta eiköhän mannilalaisyntyinen Kirkkalan Teija sitä monen sieltä työpaikkansa saaneen kanssa pyöritä.

Hiittenkari on pitkälti Pyhjärveen pistävä kapea niemi. Silvannon Jouko sitä perheineen meille joskus esitti. Siihen liittyy jättiläistarinoita, niinkuin moniin vastaaviin luonnonoikkuihin. Pyhäjärvellä on toiminut eri aikoina kolmekin pientä laivaa. Yhdellä, taisi olla Lokki nimeltään, kuljetettiin Euran opettajat risteilylle Mansikkiin, jossa kokki Kolmonen valisti meitä terveellisestä ruokavaliosta. Pyhäjärven risteilyillä ei ollut oikein kaupallista menestystä. Kukapa nyt aukeaa järvenselkää olisi hitaalla veneellä lähtenyt ylittämään. Euran ajan tuttavistani yksi mielenkiintoisimmista oli tehtaanjohtaja Olavi Yrjölä, joka kunnanhallitukseen tultuaan vasta siellä avasi ruskean kirjekuoren ja katsoi mitä asioita oli esillä. Kun jaettiin jotain esitteitä, hän hypisteli niitä ja sanoi: ”Ei ole meiän paperista.” Yrjälän perhe tuli tutuksi viikon kummikuntavierailulla Askersundiin, kummikuntaan. Siellä oli myös Esko Kosunen, valtuuston puheenjohtaja vaimoineen. Myös Matti Kuohujoki oli vanhaa kaartia. Me nuoremmat taas vuonna 1935 syntyneinä, kaikki neljä; Raimo Jokinen, Timo Nurmi, Lasse Ruohomaa ja minä. Yhtään naista ei ajan tavan mukaan ollut matkaan kelpuutettu.

Tutuksi tuli myöhemmin myös Euran Mikko Hietalaa seuraava kunnanjohtaja, Matti Lahtinen. Mutta silloin oli jo kysymys yhteisestä Pyhäjärven suojelusta ja minä oli Yläneen kunnan edustajana. Ihmettelen vieläkin, että osuin euralaiseksi juuri sen parhaina ja vauhdikkaimpina vuosina. Kunta osti kokonaisia taloja maineen ja rakennuksineen, kuten Nohkolan. Tehtiin kuntaliitokset, kaavoitukset ja Ahlströmin tehtaat viettivät 300-vuotisjuhliaan parin tuhannen tehtaalaisen voimin. Maaseudun alasajo oli vasta alkamassa.

Järven pohjoispää oli jo muuttunut lähes taajamaksi, joka itseasiassa jatkui Säkylään asti. Vapaita rantoja ei paljon ollut. Ennen Lännen pitkää teollisuusaluetta oli mm. Sataran meijeri, jonne Virtasen Jaakko keräsi monen kylän maidot. Uusi pikatie kulki halki metsien asutuksen pysyessä rannan tuntumassa. Itse en viljellyt juurikasta, mutta Lännen tehtailta ostin rehuja. Yleensä kävin myös kerran vuodessa yhtiökokouksessa, jossa muistan Eelan ja Ruoholan esittäneen paikallisia äänenpainoja. Kokous päättyi aina hyvään ateriaan, ja siellä näki edustajia vähän kauempaakin. Kirkasvetinen Pyhäjärvi toki oli ollut tuiki tärkeä elintarviketeollisuudelle. Puhuttiin Säkylän kolmesta ässästä: Sokeri, Siiat ja Sotapojat. Pyhäjärven Säkylä jo oli nimikoinut itselleen. Kukaan ei puhunut Euran tahi Yläneen Pyhäjärvestä. Yhdessä sitä kumminkin suojeltiin.

Pieni muistikuva tästä suojelusta ajalta, jolloin vielä oli tärkeintä estää veden juoksuttaminen turkulaisille. Tätä varten kuntien edustajat pitivät palaveria Lännen tehtailla. Asiantuntijaksi oli kutsuttu Lievestuoreen silloisissa kähinöissä voiton vienyt tuomari. Monista Pyhäjärvestä tehdyissä lauluista mikään ei noussut Hitiksi ”Liisan” lailla, mutta aikamoinen yhteishenki täällä nousi. Isojen poikien neuvotteluista hillopurkkeineen olen kertonut jossain yhteydessä. Olin nuorena poliitikkona lähinnä kyytimiehen roolissa. Esimerkiksi kouluissa tehtiin julisteita. Pidettiin oppitunteja asiasta. Kutsuttiin lehtimiehiä katselmuksiin jne. Ilmeisesti Satakunnan Kansa kirjoitti vähän eri sävyyn kuin Turun Sanomat. Ylilyöntejäkin tapahtui. Sellaisena pitäisin autoilijoitten järvenympäriajoa yhtenä kesäsunnuntaina. Siinä sitä mentiin satojen autojen voimin julisteet keulalla, ja sininen pakokaasu vain kohosi ilmoille. Lopulta me tavallaan voitimme, kun ratkaisuksi tuli Turun vedenotto Kokemäen vesistöstä ja suurten putkien veto halki maakunnan. Ratkaisusta ilahtuivat varmaan myös turkulaiset Pyhäjärven mökkiläiset. Ja Aurajoki lakkasi haisemasta.

Jatkossa vastuun järven suojelemisesta ja nyt myös veden laadun parantamisesta otti Pyhäjärven Suojelurahasto. Sen hartiat olivatkin jo leveämmät. Mukana oli kuntien lisäksi teollisuus Raumaa myöten. Kalastajien ja Suojeluyhdistyksen ääntäkin kuultiin. Hupaisaa, että Turkukin oli mukana rintamassa, Turun Vesipiirin kautta. Painavaa tutkimustulosta saatiin Turun yliopiston kautta. Olinhan siellä taas mukana minäkin, nyt Yläneen kunnan edustajana. Ja koko ajan katselin miltä omat kilometrisen rantapeltoni vuoden kiertokulussa näyttivät. Oli sadevuosia ja kuivia kesiä. Vähälumisia ja paukkupakkasia, kalakuolemia ja soitten ojitusta. Harri Mattila, Suojelurahaston ensimmäisenä vetäjänä osasi koota sopivia tutkijoita. Järvelle ja sen laskujoille alkoi kerääntyä typen ja fosforin pylväiköt A4-saasteena. Tämä touhu jatkuu vieläkin. Vetäjäksi vain vaihtui Anna-Mari Ventelä, ja isoksi rahoittajaksi saatiin EU. Ne pylväät papereissa ovat muuten kymmeninä vuosina olleet likipitäen samanlaisia. Pyhäjärvi elää omaa elämäänsä ja tutkijat omaansa.

Varuskunnan tulo järviseudulle oli iso asia. Harjualue mainioine harjoittelu- maastoineen oli tietysti ratkaiseva asia, mutta kyllä kirkasvetinen Pyhäjärvikin tietysti painoi vaa`assa. Aluksi järvellä harjoiteltiin kylläkin syöksyveneitten maihinnousuakin, mutta lienee jo loppunut. Varuskunnan virkistysalueiksi joutui muutama ranta-asukas rantojaan luovuttamaan. Järven kirkas vesi kasarmeissa ja etenkin pesulassa merkitsi paljon.  Muutamat kertausharjoitukset ammuntoineen ja monet juhlat upseerikerholla kokeneena, totean vain, että oikeaan paikkaan kasarmit nousivat, vaikka pääkaupungin pojat sitä varmasti korpivaruskuntana pitävät. En uskalla sanoa mitään uudesta ystävästämme Natosta. Muistelen vain, miten kertausharjoituksissa vihollinen tuli aina lännestä maihinlaskujoukkoineen ja kyllä se pahus Huovinrinteelle pyrki, vaikka me ”leikisti” ajoimme puimurit ja tiehöylät valtatien levennykseen. Silloiset suunnitelmat pantiin lopuksi aina mustaan säkkiin ja poltettiin. Hyvä näin Nato ei niistä pitäisi. Matka järven ympäri alkaa tulla päätökseen. Poiketaan vielä Pyhäjoen kylään, joka myös sivuraiteille jääneenä tuntuu hiljentyvän. Kerran kävin katsomassa, kun siellä oli opettajanvirka avoinna. En hakenut ja jouduin järven hiljaisemmalle puolelle. Hyvä niin, mutta onpahan sitä tullut kierretyksi, niinkuin tämäkin sepustus kertoo. Loppusuoraa köpöttelevät jo vanhat kaveritkin kuten Eelan Eskokin, joka yhdellä kädelläänkin Pyhäjokisena puolustaa kotiseutuaan. Isoveli Esa taas jää historiaan sijoituslannoituksen pioneerina.

Teksti: Usko K Uotila

Teksti toimitettiin Pyhäjärven suojeluohjelman käyttöön Pyhäjärven puolesta -kirjoituskilpailun yhteydessä. Välillä yksi A4 ei riitä kaikkeen, mitä ajatuksia ja muistoja järvi herättää. Muistelut kuvaavat Pyhäjärven lähihistoriaa monelta kantilta ja julkaisemme sen näin Pyhäjärvi-instituutin blogissa myös teidän nautittavaksenne. Kiitos! Järvi kulkee kaikkien meidän alueella asuvien arjessa mukana. Jutun kuvat ovat historiakuvia ja muutama tuoreempi otos mukana Pyhäjärvi-instituutin arkistosta.