Astun punaiseen kajakkiini kotirannasta Yläneenjoen varrelta. Sää on mainio. Tänne joelle ei usein tuuli sovikaan. Matkaa jokisuuhun tulee noin kaksi ja puoli kilometriä. On ilo meloa hiljakseen kurjenmiekkojen koristellessa joenvartta. Harmillisesti vain on Isosorsimo alkanut levitä tännekin. Mitä kummaa me kaikki voisimme tehdä?  Nyt pilkottaa jo jokisuu, enkä yhtään ihmistä ole tavannut matkallani. Kyläläiset eivät tiedä, mikä aarre meillä tässä on, miltei takapihallamme.

Jokisuussa aukeaa kolmekymmentä kilometriä saaretonta Pyhäjärven selkää. Tässä olen ja saan taas kerran tuntea tämän. Järvi on peilityyni. Suunnistan suoraan kohti Papinsaarta. Laitoin aukkopeitteen myös lähtiessäni, niin on turvallisempaa, jos vaikka tuuli nousisi, ei pääse vettä sisälle. Pyhäjärven kanssa ei ole leikkimistä. Olen kuullut sanottavan: ”Joka vuosi järvi ottaa omansa.” Myrskysäällä tai muuten huonolla ilmalla ei kannata uhmata luontoa ja ottaa turhia riskejä.

Näissä mietteissä matkani jatkuu ulapalle. Katselen loittonevia Valasrantaa, Kallionokkaa ja Huvitusta. Kristalliranta erottuu vielä kauempana. Annan veden kuljettaa kanoottiani. Katselen punaisen melani kuvajaista järvenpinnasta. Pieni vesipisara putoaa melasta jättäen renkaita järven pinnalle. On hiljaista.  

Kaukaa kuuluu Kuikan huuto, yksi sykähdyttävimmistä asioista järvellä. Sanotaan, että Kuikka on suruntuoja. Minulle myös se on tuonut tiedon omaisen tai ystävän poismenosta. Merikotka on yksi järven linnuista. Pysähdyn katselemaan sen kaunista liitoa tuulen selässä. Lastenlapsemmekin jo tuntevat tuon mahtavan linnun.

Hauskoja muistoja on paljon, kuten tämäkin: Pojallamme on moottorivene ja vesisukset. Pappa oli jo silloin ikäihminen, eikä hän ollut mitenkään vesiurheilua harrastanut. Poika yllytti isäänsä vesisuksille – edes kokeilemaan. Hän suostui ja me muut keräännyimme rantaan, koska silloin on naurussa pitelemistä, kun joku yrittää nousta laiturin nokasta suksilla vedenpäälle. Ja niin vain komiasti pappa pääsi ylös ja he kävivät miltei Valasrannalla asti. Yleisö keksi kuitenkin naurun aiheen. Pappalla oli lippalakki päässä – ja koko matkan.

Papinsaaren lähistöllä olevasta rantasaunasta nousee lupaavasti savua. Muu perhe on jo saanut saunan lämpiämään. Astun maihin ja siinä samassa taas kuulen sen: Pajulintu. Joka kesä se on tullut tervehtimään meitä. Sydämeni lintu, suomalaiseen mielenlaatu sopiva, haikean surullinen.

Saunan jälkeen istun laiturin nokassa katsellen valoja järven rannoilla. Hämärtyvässä illassa, aaltojen hiljaa keinuessa rantahiekalle, on ihmeellistä tutkia myös tähtitaivasta tai ihmetellä linnunrataa.

Ja kesä aamut! Eräänkin kerran valvoin sisareni kanssa yön hietikolla ja odotimme auringon nousua vastarannalta.

Tekstin on kirjoittanut nimimerkki: Kuhalla kasvatettu

Juttu on osallistunut Pyhäjärven suojeluohjelman 30-vuotiskirjoituskilpailuun.