Istun rantalaiturilla katsellen järven ulapalle – ennen niin raikkaan, kirkasvetisen järven selälle … Nyt mitä näenkään, sameavetisen kuolemaisillaan olevan valittavan järven.

Karvaansuolaisina virtoina valuvat kyyneleet poskilleni. Ei, te ette saa, me emme saa. Ei meillä ole oikeutta tuhota sitä, mikä vuosituhannet on kuulunut kaikille meitä ennen eläville sukupolville. Mekö emme tiedä, että se kuuluu – sen pitää kuulua myös meidän lapsillemme, lastemme lapsille, kaikille tuleville sukupolville.

Kuuntelen hiljaa, kummissani miten järvi puhuu minulle: ”mitä pahaa olen sinulle tehnyt? Kaikki nämä vuodet, vuosikymmenet olen minä ollut sinun silmiesi ilona. Etkö muista miten lapsena nautit juostessasi matalikolta matalikolle laskemassa ’aallon jälkiä’ puhtaassa hiekassa kirkkaan veteni lävitse. Etkö muista, miten juoksit kahvipannu kädessäsi vähän syvemmälle noutamaan puhdasta vettäni äidillesi kahvinkeittoon. Muistatko, miten monet kerrat isäsi kanssa haitte verkoilla soppakalat suuren perheenne särpimiksi. Vieläkö muistat, miten isäsi kaverina soutelitte narvinkiven viereen hakemaan muutamia kiviä mökkisaunan porraskiviksi ja sinä innoissasi hyppäsit veneestä veteen. Yllätyit, miten syvään putositkaan, koska veteni oli niin kirkasta. Isäsi sukelsi perääsi ja nosti sinut takaisin veneeseen ja niin onnellisesti pääsitte kivien kanssa kotimökille.  Muistatko uimakoulusi – mikä nautinto pienellä tytöllä oli opetella uimisen aakkoset kotijärven puhtaassa vedessä.”

Rakas järveni puhuu ja minä kuuntelen kyyneleiden tipahdellessa poskiltani Pyhäjärven samean veden pintaan.

Muistikuvat kulkevat lapsuudesta nuoruuteen, keski-ikään ja tähän päivään. Tapahtumat seuraavat toisiaan ja kaikessa on rakas järveni mukana, sen muuttuminen hitaasti, mutta varmasti vääjäämättömästi kohti tuhoaan.

Vai voisiko mahdollisesti olla vielä jokin pelastuskeino, ettemme menettäisi kallista perintöämme, koko kansamme aarretta?

Mitä voi pieni ihminen tehdä, mitä voin minä tehdä? Kerro se minulle, rakas järveni!!!

Teksti nimimerkillä: Koivurannassa vuonna 1994 tuumaili ystäväsi Raili Miriam

Juttu osallistui vuoden 2024 lopulla järjestettyy Pyhäjärven puolesta -kirjoituskilpailuun.

Tuomaristo kuvailee tekstiä mm. seuraavasti:

Tässä kirjoituksessa kieli on suoraviivaista mutta samalla syvällistä ja tunteellista. Kuvaukselliset ilmaukset, kuten ”karvaansuolaisina virtoina valuvat kyyneleet poskilleni,” tuovat esiin syvää huolta järven tilasta. Kirjoittaja käyttää värikästä kieltä, joka osoittaa järven suuren merkityksen kirjoittajalle ja samalla myös huolen sen muuttuvasta tilasta.

Syvä huoli järven tilasta. Luova ote aiheeseen.