Olipa kerran, näin sadut alkavat. Tämä ei ole satu. Tämä on totta.

Olipa kerran pieni pitäjä suuren järven kainalossa. Nippu pikkujärviä vielä kaupanpäällisiksi. Kymmenkunta kylää, jos Tomakin lasketaan. Yhden kylän keskellä kirkkokin herroineen ja suntioineen. Kirjavaa väkeä kaikkineen professoreista puliukkoihin. Kummatkin sentään yhden käden sormilla laskien. Väki oli naapuripitäjien ihmisten mielestä – no sitä kuvastaa parhaiten sanonta, kun tänne tullaan, miehet pienenevät ja takit huononevat. Järven tuulet puhalsivat posket punaisiksi ja kolisauhu silmäkulmat mustiksi.

Viidessä kyläkoulussa yhteensä yksitoista opettajaa yritti siirtää suuren maailman sivistystä oman suodattimensa läpi. Ongelmia ei yleensä ollut. Sanaa tuskin ymmärrettiinkään. Tapella nahisteltiin tietenkin, jos aihetta oli. Kaverin vaatetusta ei pilkattu, koska itsellä se oli yhtä huono. Johtokunta myönsi tossurahaa kaikkein köyhimmille, mutta valinta oli vaikea. Kunnantoimisto oli seuratalon vintillä. Naissihteeri piti komentoa. Ihan oikeat vaalit pidettiin ja lautakunnat nimettiin. Joku virkamies lainattiin naapurista ja lääkäri oli, jos oli.

Monenlaista oli omasta takaa; oli posti, kyläkauppoja kaikilla kirjaimilla, huoltoasema, kahvilakin. Käsityöläisiäkin vanhasta muistista monenmoisia, etupäässä itseoppineita. Pari pankkia uusissa komeissa rakennuksissa. Leipä lähti pelloista usein kivisistäkin ja useimmiten navetan ja meijerin kautta. Särpimen toi järvi, joskus yltäkylläisesti. Rahaa oli tiukemmassa, mutta kahdelta sahalta sitä haettiin jopa naisväen ja pikkupoikien voimin. Isomman tilin saivat isäntämiehet leimauskirvestä käyttämällä. Siinäpä sitä, ”olipa kerran” -osastoa, paljon kaikenlaista, piisaminpyyntiäkään unohtamatta. Naapuriapu tuttu käsite!

Ja nyt jotain hauskempaakin, ihan omista muistilokeroista, ja jotta tämä tarina täyttäisi Pyhäjärven kirjoituskilpailun ehdot. Honkilahdelle oli perustettu suuren maailman malliin Lions Klubi. Yritän viimeisenä elossa olevana perustajajäsenenä muistella sen alkuaikoja. Siilasimme pahimman amerikkalaisuuden omasta klubistamme, ja yritimme toteuttaa veljesporukkana hyväntekeväisyyttä paljon talkoitten avulla. Joku sen keksi! Nuotanvetonäytös Mannilanlahdelle. Unohtuvaa kansanperinnettä ulkoilun ja leikkimielisen arvauskilpailun myötä. Kovasti oli niinä vuosina kalakanta kasvanutkin istutusten myötä. Ja oli myös kasvanut halu talvinuotan vetoon, jolla ne suurimmat muikkusaaliit saataisiin. Pyhäjärvi tuntui olevan mukana juonessa. Järven jää oli kantavaa ja lumikerros kohtalaisen matala. Kevättalven aurinkoiset ilmat olivat muutenkin houkutelleet jäälle pilkkijöitä, luistelijoita, moottorikelkkailijoita, ja eiköpähän Säkylän puolella jonkun autokin jo taas ollut sulapaikalle uponnut. Mainosrumpa siis vain käyntiin. Pääsylippu oli arpalippu. Puolet saaliista lähinnä arvanneelle. Kovaääninen Skodan katolla mekastin minäkin Säkylän rannassa, kunnes huomasin olevani hautajaisväen naapurina. Varmaan sieltäkin joku tuli jäätapahtumaan.

Loppu vain ei ollut kovin kunniakas. Liekö liukas köysi kintaassa luistanut, vaiko saapas lipsahtanut, mutta kalan kalaa ei jäälle noussut. Nuottamiehet olivat pelänneet hirmusaalista ja sen myötä tulevaa kauheaa kateutta. Olipahan aktiviteetti.

Tekstin on kirjoittanut nimimerkki ”UKU”

Juttu on osallistunut Pyhäjärven suojeluohjelman 30-vuotiskirjoituskilpailuun.