Pikkupoikana odottelin kovasti järven jäätymistä, jotta päästäisiin porukalla luistelemaan ja kelkottelemaan potkukelkalla vielä lumettomalle jäälle. Luistimet tehtiin kolmikulmaisesta puusta, jota oli jäänyt päreiden teosta ylimääräiseksi. Niihin laitettiin katkaistusta sahanterästä luistinosa ja tekele kiinnitettiin saappaisiin tai monoihin naruilla tai remmeillä. Taisipa niillä muutama metri luisteluakin onnistua. Yhtenä harrastuksena oli yrittää tainnuttaa kivennuoliaisia iskemällä niitä puunuijalla kirkkaan ja ohuen jään lävitse. Mieluisana talviharrastuksena oli myös naapurin poikain kanssa seilikelkan rakentaminen laudoista ja kolmesta vanhasta suksesta, joihin sitten laitettiin liu´ut alle. Keskelle nostettiin masto, johon tehtiin vanhoista kankassäkeistä purje. Tämä tekele vietiin rantaan ja odoteltiin sopivaa tuulta, jonka avuin kiidettiin aika vauhtia kohti Pyhäjärven suurta selkää. Mentiin siinä hyvän matkaa, kun joku hoksasi, että takaisinkin pitäisi vielä päästä, joten äkkiä purje alas ja kyyti topattiin. Seilikelkka jouduttiin työntämään takaisin rantaan ja sinne päästyämme taisi harrastus jäädäkin siihen – oli tuo kelkan työnteleminen järven jäällä kovin raskasta.

Keväällä jäiden alkaessa sulamaan, kisattiin siitä, kuka uskaltautuu ensiksi uimaan. Joku uskalikko meni heti rantaan, kun tuli sen verran sulaa, että sai kastettua itsensä. Sanoipa sitä sitten uimiseksi. Kesällä taas soudeltiin meidän ”ravistuneella” puupaatilla. Kerran tuli jollain meistä mieleen, että paatti voisi uida vielä syvemmällä, kun laitetaan kiviä lisäpainoksi. Näin tehtiin ja lähdettiin pikkuhiljaa soutamaan kotirantaa kohti, mutta paattipa upposi ennen rantaa. Onneksi kaikki osasimme jo uida ja pääsimme rannalle. Uskallettiin kertoa isoveljelle ja hänpä kavereineen lähtivät sukeltelemaan ja saivat lopulta kivilastin purettua ja paatin ylös pintaan.

Ikää tuli lisää ja poikien leikit jäivät taakse. Oli aika mennä varusmiespalvelukseen, jossa en sitten montaa kuukautta ollutkaan – taisin olla nopea oppimaan, kun ei vaatinut pitkää koulutusta. Kotiin palattuani toimi siihen aikaan Mannilan kylässä talvisin kolme nuottakuntaa. Nuottakalastajista oli pula ja minuakin pyydettiin mukaan. Kymmenisen talvea kävin sitten nuotalla. Kaikilla nuottakunnilla oli viralliset nimet, mutta myös lempinimet, joista Vekseli sai nimensä siitä, että nuottakunta lähti ”vekselivetoisesti liikkeelle”. Toinen hauska lempinimi oli Mutrarit, jotka vetivät nuotan pohjakuraan piukkaan. Siinä minäkin olin mukana ja yleensä veto onnistui, vaikkei kaloja ihan aina tullutkaan.

Nuottareissuilta on muutamakin mieleen painunut sattumus. Yhtenä talviaamuna vielä pimeän aikaan lähdimme nuottaporukan kanssa järvelle nuotan vetoon. Löydettiin laskuavannon paikka, jossa kaikilla oli omat työtehtävät. Yksi kavereista otti uittoköyden käsivarrelleen etsien avantoa, joka oli tuiskuttanut lumen peittämäksi, muttei kuitenkaan ollut jäätynyt yön aikana. Varoitin häntä menemästä sinne päin, mutta oli jo myöhäistä ja hän alkoi uppoamaan veteen. Olkapäistä sain hänet vedettyä ylös. Nuottakaveri tyhjensi kumisaappaista vedet pois, jonka jälkeen ainoalla moottorikelkalla vietiin kastunut kalasataman rantaan. Olipa kova kiire päästä vaihtamaan kuivia vaatteita, joten autolla kotiin lähtiessään hän ensimmäisessä mutkassa kolaroi vastaantulevan auton kanssa. Onneksi siitä selvittiin pienillä peltivaurioilla, mutta vielä sen lisäksi kotona oli samaan aikaan syttynyt pieni tulipalo, joten melkoinen epäonnen päivä hänelle. Keväältä siihen aikaan, kun jää rupesi heikkenemään, on toinen mieleen jäänyt muisto nuotan tuonnista kesäteloille. Viimeisenä vetopäivänä tuotiin nuottaa ja välineitä rantaan. Nuotta-autona jäällä toimi vanha takavetoinen Cortina, josta oli katto ja takapenkit irrotettu ja takapyöriin laitettu ketjut. Sillä ajelin kaverin kanssa järven selälle hakemaan varavälineitä, ennen kuin jäävät upoksiin. Yhtäkkiä meno tyssäsi ja auton pyörät painuivat jään läpi. Loikkasimme kiiruusti pois autosta ja kun pääsimme kävellen rantaan, ihmettelivät muut mihin oli auto jäänyt. Onneksi yöllä tuli vielä pakkasta ja saimme auton yhteistuumin pitkän lankun avulla etu- ja takapää vuorotellen nostettua tukevalle jäälle ja hurautimme rantaan. Tämäpä taisikin olla minun viimeinen nuottatalveni.

Lähdin sitten etsimään kesätöitä, ja sellainen löytyikin paperitehtaalta, jossa loppujen lopuksi hankin elantoni yli 30 vuotta. Tehtaalla käytetään paperimassan valmistukseen 95 % Pyhäjärven vettä ja näin ollen järvellä on elintärkeä merkitys tehtaan toiminnan kannalta. Nyt ikääntyneenä Pyhäjärvi on edelleen tärkeä osa arkeani, kun hoidan yhdessä yhteisalueiden hoitokunnan kanssa 1700 ha vesialuetta ja pieniä maa-alueita Pyhäjärvellä. Onhan tuo suuri ja kalaisa järvi, josta siis ennen aikaa perheet saivat osan elantoa, ja toipa se monenlaista iloa niin lapsille kuin aikuisillekin.

– Ex nuotturi Markku Tyrisevä

Pyhäjärven suojeluohjelma järjesti 30-vuotisjuhlavuotensa kunniaksi kirjoituskilpailun 28.9.-30.11.2024. ”Omakohtaisia muistelmia Pyhäjärveltä ja rannoilta” sijoittui kirjoituskilpailussa jaetulle kolmannelle sijalle. Tuomaristo kuvaili tekstiä seuraavasti:

Sattumia ajan saatossa, järven suuri merkitys henkilökohtaiselle elämälle sekä elinkeinolle.

Kilpailun otsikkoa parhaiten vastannut, kirjoittajan elämänkaareen liittyvät tapahtumat ja järven huolenpitoon liittyvä teksti.

Mielenkiintoinen kuvaus järven merkityksestä työssä.

Ihmisen elämänkaari soljuu mukavasti mukana yhdessä järven ja muistojen kanssa. Elinkeinonäkökulma mukana.

Teksti on osa kuukausittain ilmestyvää Pyhäjärven puolesta -juttusarjaa, jota on julkaistu Auranmaan Viikkolehdessä ja Alasatakunta-lehdessä jo vuodesta 1995. Vuodesta 2015 jutut löytyvät Puhdas vesi, paremmat evä(ä)t -blogista. Juttusarjan vanhimmat jutut on luettavissa Pyhäjärven suojeluohjelman sivuilta täältä.