Eletään vuotta 1978. Kesä on puhjennut loistoonsa ja minä 6-vuotias ihastelen sen kauneutta Kiperissä, siristelen silmiä ja etsin katseellani liukumäkeä. Pienestä punaisesta saunasta leijailee savun tuoksu nenään, kirvelee silmiä. Rantaveden pikkukalat tekevät kiivaita pyrähdyksiä, vesi soljuu rannan kivissä, aurinko lämmittää. Kohta menen uimaan, jos tarkenen. Lauteille ainakin istun, ja kuuntelen vanhempien ihmisten puheita, ovat tulleet asuntovaunulaiset saunomaan.

Kohta alkaa minun ensimmäinen työpäiväni, jännittää. Pitää olla valppaana leirintäalueen kioskissa, kun ihmiset kaupungeista saapuvat. Tutuiksihan ne jo ovat tuulleet, jännittää silti. Nyt näkyy tulevan kauppiaspari Nakkilasta, annan tädille leirikirjan johon hän kirjaa sähkömaksun ja leiriytymisajan, saan tukun seteleitä ja hymyilen, samalla miettien että kaikki meni varmaan hyvin kun tätikin hymyilee. Laitan rahat kassakoneeseen, katson vierelläni istuvaa saksanpaimenkoiraa, Riina on minun vierelläni, kukaan ei meitä ryövää. Aika on vähän pitkää, mutta paikalta ei poistuta. Isä kantaa puita saunaan ja äiti siivoaa rantaa, me Riinan kanssa otamme kolmannet hopeatoffeet, se on meidän palkkaamme. Illalla varmaan paistetaan katoksessa makkaraa, ja saan ananaspalmaa.

Asumme leirintäalueen punaisessa vanhassa talossa, tämä on joskus ollut jonkun koti, kesällä se on meidän. Iltaisin on rauhallista nukahtaa, kun järven liplatus kuuluu avoimesta ikkunasta.

Isä ja äiti puhuvat mainoksesta, sellainen pitäisi lehteen laittaa, mutta olisi keksittävä joku mainoslause. Radiosta kuuluu Erkki Junkkarisen laulu, Kappale kauneinta suomea, ehdotan sitä, ja niinhän se mainoksessa oli präntättynä.

Näin 46:n vuodenkin jälkeen, pitää edelleen paikkaansa.

Teksti: Jaana Tuomi-Mastokangas

Kirjoitus on yksi Pyhäjärven puolesta -kirjoituskilpailuun osallistuneista kirjoituksista. Tuomaristo kuvaili tekstiä mukavaksi ja nostalgiseksi, joka tuo järveä esiin lapsen silmin.